Minä olen kärsinyt elämässäni ahdistusta tavalla jos toisella lähes koko elämäni.
Ja aika moni laillani, on kärsinyt ahdistuksesta tavalla tai toisella, enemmän ja vähemmän, pidempiä ja lyhyempiä aikoja.
Vähän häiriten tai ahdistuksen alleen musertaen ja sitten kaikkea siltä väliltä. Ja näinhän sen kuuluu ollakin, koska ahdistus on normaali tunne, joka kuuluu jokaisen ihmisen normaaliin tunnevalikoimaan. Ahdistus on normaalia, tavallista ja jopa hyödyllistä.
Vai hyödyllistä, no huh huh. Mutta kyllä. Mitenpä luulet alkuihmisen selvinneen tukalasta tilanteesta, mikäli ahdistus ei olisi herännyt, kuinka osannut vältellä pimeää ja siellä vaanivia uhkia, jos ahdistus ei nousisi lainkaan.
Ahdistus on pelon sekainen tunnetila, joka pitää kokijansa valppaana, hereillä, hätääntyneenä ja se pyrkii saamaan kokijassaan aikaan halun toimia tilanteen laukaisemiseksi.
Ahdistus nykypäivänä aiheutuu usein siitä, ettemme kohtaa tai tunnista tarpeitamme, vaan pyrimme elämään elämää, jossa toteutamme jotain, mitä ajattelemme meidän pitävän tehdä, sen sijaan että opettelisimme kuuntelemaan todellisia toiveitamme ja tarpeitamme ja sitten tyydyttämään niitä.
Ahdistus kumpuaa sisäämme jumiin jääneistä kokemuksista, joita emme ole osanneet tai pystyneet purkamaan ja vapauttamaan niiden synnyttyä, vaan olemme pyrkineet pitämään ne piilossa pinnan alla, tukahduttamaan, tukehduttamaan, hiljentämään.
Ja aivan kuin rantapallo, jota pyrimme kaikin voimin painamaan pinnan alle, se pompahtelee välillä pintaan ja energia jonka joudumme sitomaan sen siellä pysymiseksi, on valtava..
Ja tämän energian kun saamme vapautettua ja sidottua sen hyödylliseen käyttöön, mikä voima meissä piilekään. Ja tämä sidotun voiman vapauttaminen on trauman purkua. Ei loputtomat pitkät terapia keskustelut vaan trauman ja sen kehollisen vasteen tunteminen ja vapauttaminen.
Tarpeiden tyydyttymättömyys ajaa ahdistuksen kokemukseen. Teemme päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen asioita, joita emme oikeasti haluaisi, (pidämme sitä rantapalloa veden alla). Tavoittelemme asioita, joita emme oikeasti tarvitse. Toistamme tapoja ja käytänteitä, jotka ovat syntyneet kauan meitä ennen. Toistamme niitä mantroja, jotka eivät enää ole omiamme.
Pyrimme löytämään onnen uudesta käsilaukusta, upeasta lomamatkasta, kuuluisista ystävistä, somesta, pinnasta..
Ei se onni sieltä löydy, vain hetki, pieni onnen hetki, ohi kiitävä pirskahdus sisällä-tämä on elämää, tämä on onnea, saa jatkamaan ja uskomaan, että se on täyttymys. Kunnes hetki on ohi ja alkaa uuden metsästys. Kuin huume, jolla pyritään autuuteen.
Todellinen vapaus ja onni syntyy, kun asettuu kuuntelemaan omia tarpeitaan ja alkaa täyttämään niitä.
Tässä välissä en voi olla erottelematta sanoja halu ja tarve, sillä ne liian usein ymmärretään synonyymeiksi ja sitähän ne eivät ole.
Halu=jotain mitä haluan, vaikka pärjään hyvin ilmankin (en tosin välttämättä tiedä pärjääväni=)), kuten uusi käsilaukku, matka..
Tarve=elintärkeä, elämää ylläpitävä ja tarpeellinen esim. hengissä pysymisen kannalta, kuten ruoka, lepo, yhteys, merkityksellisyys
Ahdistus ja siitä vapautuminen vaativat tiedostamista, missä toimimme itseämme vastaan, mitä valintoja teemme vasten sisintämme.
Ja jotta voimme tulla tietoisiksi näistä, meidän täytyy pysähtyä. Kuunnella. Kysyä.
Mikä saa minut voimaan pahoin?
– mieti jotain asiaa, henkilöä, tapahtumaa, joka saa sinut voimaan pahoin.
– kuka, mikä on kyseessä?
– kuinka usein olet tässä tilanteessa?
– voisitko valita toisin?
Mieti sitten jotain asiaa, joka saa sielusi hymyilemään.
– missä olet, kenen kanssa?
– kuinka usein koet tätä?
– voisitkos saada tätä lisää?
Ahdistus voi alkaa hellittämään vasta, kun tiedostaa että ahdistus ei ole olotila jota täytyy sietää, se ei ole osa sinua, sen ei tarvitse kuulua jokapäiväiseen elämääsi, sen ei tarvitse hallita sinua. Ahdistus voi hellittää kun alat tutustumaan siihen,
näkemään kuinka se sinussa ilmenee, missä tilanteissa ja kenen lähellä.
Vasta tiedostettuasi, voit alkaa toimimaan niin, että pikkuhiljaa askel askeleelta keholla ja mielellä on vaihtoehtoja, tilaa ja turvan kokemusta.
Kerroin alussa itsestäni ja elämäni kokemuksista.
Moni meistä on opetettu ”kunnioittamaan vanhempiaan” (tarkoittaen, että älä kyseenalaista, kunnioittamisessahan ei ole mitään vikaa, kun se toteutetaan kunnioittamalla myös toista osapuolta) ja toimimaan `”kuten minä sanon” jne..
Nämä ihan hyvää tarkoittavat tavat ovat kuitenkin omiaan tuhoamaan vapaan ja luovan ajattelun. Niillä on nitistetty ajatus omaan hyvinvointiin johtavalta polulta, kun joku muu tietää jo valmiiksi mikä on hyvin, eihän minun ajatteluni silloin omista tarpeista voi olla oikein ja olen itsekäs muuta kuvitellessani. Ja tämä itsekkyys ajattelu on mielestäni ja kokemukseni perusteella yksi suurimpia kompastuskiviä suomalaisen ihmisen hyvinvoinnin tiellä.
Maistele: Olen itsekäs, jos toimin omien halujeni mukaan. Miltäs se kuulostaa – tutulta?
Terveen kyseenalaistamisen aika on onneksi koittanut. Nuoret osaavat sen ja hyvä niin, uusi aikakausi ja terve haastaminen.
Aika moni saattaa voida samaistua myös kokemukseen, että kotona ilmapiiri on ollut kielteinen kaikenlaiseen mieleen liittyvien haasteiden tutkiskeluun. Niin minunkin kotonani. Meillä haasteet ohitettiin sulkemalla silmät, syyllistämällä ja arvostelemalla. En koskaan oppinut (monen muun lailla), että pahaan olooni voisi olla jokin syy, muu kuin minä ja minun kelvottomuus ja huono käytös, en voinut oppia siinä ilmapiirissä muuta kuin etsimään vikaa itsestäni.
Ei minulle tullut MIELEENKÄÄN, että taustalla saattaisi olla ylisukupolvinen trauma ja opitut käyttäytymismallit, jotka ylläpitivät paha oloa, kyvyttömyys tutkia ja ratkaista asioita tai puhumattomuus, joka laillani tuhansissa ja taas tuhansissa suomalaiskodeissa levittää pahaa oloa kulovalkean tavoin.
Nyt kun vuosien jälkeen tarkkailen lapsuuskotiani aivan uusin silmin, ymmärrän, etten olisikaan voinut oppia muuta.
Ja tämä on helpottavaa. Aikanaan kun vielä syyllistin lapsuuskotia haasteistani, tänä päivänä syyllistämisen sijaan ymmärrän.
Ja siinä on aika suuri ero. syyllistämisen ja ymmärtämisen välillä.
Lapsuuden ja varhaisaikuisuuden voimattomuus, kipuilu, ahdistus ja näiden tuntemusten pakoilu ja välttely näyttäytyvät nyt varsin ymmärrettävinä keinoina, joilla mieli ja keho yritti kertoa, että jokin on pielessä – TEE JOTAIN – mutta kun en ymmärtänyt mitä, en osannut tehdä muuta kuin turruttaa tunteitani ja juosta niitä pakoon. Eivätkä osanneet kotijoukotkaan.
Kunnes tuli päivä jolloin olin valmis kokeilemaan jotain muuta. Ensin ymmärsin ja sitten harjoittelin. Ja harjoittelen edelleen.
Ehkä sinäkin olisit valmis aloittamaan muutamalla minuutilla päivässä?
Tieteellisesti todistetut, traumatietoisuuteen perustuvat työkalut auttavat
– kokemaan rauhaa kun stressi ja ahdistus pikkuhiljaa sulavat pois
– turvaa kun keho rauhoittuu
– vapauttaa jumiin jääneitä tunteita
– helpottaa kehon jännittynyttä olotilaa
Somaattiset harjoitukset auttavat hermoston paranemiseen syvemmällä kuin pinta tasolla. Kehoon jäänyt trauma joka puhuu ahdistuksena, kipuina ja haitallisina selviytymiskeinoina, ei poistu puhumalla tai järkeilemällä, vaan purkamalla vanhoja toimintamalleja ja purkautumattomia kehon tuntemuksia ja kokemuksia.
Eli nyt jos jos koet ahdistusta, stressiä, ylikuormittuneisuutta, motivaation puutetta, kehon kipuja (joilla ei ole elimellistä syytä) ja oikeasti haluat kokeilla jotain muuta kuin asian välttelyä tai puheterapiaa. Avaa silmäsi, koe, lue ja tartu tilaisuuteen tehdä työtä kehosi ja kehollisten kokemustesi kanssa.
ILMOITTAUDU MUKAAN
https://www.mikkelinkesayliopisto.fi/koulutukset/mielen_kehon_rauhoittaminen
JA SITÄ ENNEN, LATAA ITSELLESI ILMAINEN SUPEROPAS
Nähdään kurssilla tai luonani. AJANVARAUS
Lämmöllä, Katja
