Mitä Sinulle kuuluu?

Tämä on erikoinen kysymys. Ehkä yleisin käyttämämme. Helppo ja vaivaton. Ja silti niin suunnattoman koskettava ja vaikea.

Se itkettää, ihastuttaa, hämmentää. Suistaa radalta ja saa kiitollisuuden kumpuamaan kehoon.

Joku OIKEASTI on kiinnostunut mitä minulle kuuluu. Sen äärelle oikein asetutaan. Törmään tähän työssäni tuon tuosta.

Usein käy niin, että ihminen alkaa kertomaan sitä mitä kaikkea on tapahtunut, kissalla ollut ripuli ja tytär pääsi kouluun, kiirettäkin on ollut ja mies paljon töissä. Eipä tässä muuta ihmeellistä. Tai voi olla, että tottumus ajaa kuittaamaan aidon kysymyksen tutulla ”ihan hyvää” tai ”eipä tässä mitään ihmeitä, mitäpäs minulle”. Mutta kuten tarkkaavainen lukija huomaat, tässä ei ole oikeasti vielä vastattu kysymykseen lainkaan. On kerrottu tapahtumia ympärillä, mutta ohitettu kysymys.

Aivan kuten ihminen, jolle kysymys esitetään-ohitettu. Sivuutettu. Mitäpäs minulle. Ohitettu ihminen ei osaa vastata, koska ei ole ollut ketään kuka olisi oikeasti jaksanut kuunnella vastauksen. ei ole tottunut olemaan keskipiste tai oikeasti koskaan, ikinä edes pohtimaan, että mitä minulle kuuluu? On pitänyt sen verran kiirettä miellyttää muita, tehdä asioita, jotta ympärillä oltaisiin tyytyväisiä, tilkitä toisten toiveita, jottei kukaan suutu tai hylkää.. Ei siinä ole aikaa miettiä mitä itselle kuuluu tai miten voi. Mitä väliä sillä oikeastaan edes on mitä minulle kuuluu?

Pysähtyminen, asettuminen aito kiinnostus itseä ja toista kohtaan voi olla todella hämmentävää. Eräs upea miesasiakas sanoi kerran minulle taipaleemme alkupäässä, että: ”Ei sua oikeasti voisi vähempää kiinnostaa mitä mulle kuuluu. Kunhan kyselet pakosta ja siksi että saat siitä rahaa.” Se oli upea ja rehellinen kommentti, jonka jälkeen taipaleemme jatkui pitkään ja pikkuhiljaa mies alkoi itsekin olla kiinnostunut omasta elämästään. Tekemään valintoja, jotka saivat hänet voimaan hyvin, valintoja, jolloin hän ei enää kumarrellut vaan löysi oman voimansa, oppi sanomaan EI ja kertomaan mitä hän halusi ja tarvitsi.

Kerroin hänelle tarinani omasta polusta, siitä, ettei minua oltu nähty, ketään ei ollut koskaan kiinnostanut ja kipu siitä johti minut monen mutkan kautta istumaan tähän, tämän miehen eteen. Jokaisella on upea tarina kerrottavanaan, syynsä toimia kuten toimivat ja tarpeet, joita toimilla pyritään täyttämään. Yksikään tarina ei ole turha ja jokaisesta niistä, niin pienten kuin isojen tarinoista on tarpeen olla kiinnostunut. Mutta kuinka kiinnostua, jos mikään ei työnnä siihen suuntaan, mikään ei tyrki eteenpäin? Siksi isot murheet ja elämänkoulut on tehty. Tienviitoiksi ja vihjeiksi, että ihminen oppisi kysymään, että mitä ihmettä-mistä on kyse?

Kun kysyy – oppii. Kun puhuu – toistaa omaa uskomustaan.

Kun on aidosti halukas ymmärtämään, voi ymmärtää. Kun on haluton, tietkin kiertävät kehää.

Ihmisistä välittämiseen tarvitaan myötätuntoa. Asioista huolehtimiseen riittää velvollisuudentunto.

Jotkut ihmiset ovat todella taitavia asettumaan toisen asemaan ja katsomaan asioita toisen näkökulmasta. Tällaisilla ihmisillä onkin tapana kysyä, ”mitä sinulle kuuluu?”. He ovat myös niitä, jotka oikeasti kuuntelevat, mitä vastaat. Toisille taas tällainen näkökulman vaihto on vaikeampaa. Pitkästä aikaa tavatessakin he saattavat vain puhua omista asioistaan ja itsestään.

Empatia eli myötätunto on toki paljon muutakin kuin tilannetajua. Se on taitoa asettua ja osata kysyä oikeita kysymyksiä. Myötätuntoon kuuluu myös kyky ymmärtää ja jakaa toisen tilanne, suopea tunne toisen puolesta ja valmius toimia tuon tunteen pohjalta.

Kyvyssämme tuntea myötätuntoa on eroja, kuten yhteisöllisissä asenteissa yleensäkin. Osa näistä eroista on synnynnäisiä ja osa taas opittuja. Empatia on kuitenkin opittava taito joka opitaan seuraamalla kasvuympäristössä toisten tapaa olla ja kohdata/kohdella muita ja siinä on tosiaan se onni, että sitä voi siis oppia ja kehittää. Kannattaa siksi odottaa hyvää ja ajatella, että kukaan ei ole toivoton tapaus epäempaattisuudessan.

Sillä, että kun kysyt ja kuuntelet, voit muuttaa ihmisen päivän ja ehkä koko elämän suunnan. Se on helppo mielenterveysteko, tapa olla lähellä ja osoittaa, että välittää. Kysy kotona, kysy töissä paikka löytyy kyllä, kun halu löytyy. Kun ohitat ja jätät kysymättä, voit tahtomattasi viestiä, ettei sinua kiinnosta.

Ja mikäli huomaat ajattelevasi, ettei minunkaan kuulumisista olla kiinnostuneita ja miksi minun pitäisi – mieti, että jos toinenkin ajattelee niin, onko parempi jäädä tähän vai olla se viisas, joka ottaa ensimmäisen askeleen?