”Ihan tavallinen lapsuus” – mitä kaikkea normaali kätkeekään sisäänsä?
Kun ihminen katsoo taaksepäin lapsuuteensa, hän saattaa sanoa: ”Minulla oli aivan normaali lapsuus. Ei mitään ihmeellistä. Ihan tavallinen.” Usein tähän lisätään: ”Oikein hyvä. Sain aina ruokaa ja vaatteita, ja käytiin matkoilla.”
Tämä kuulostaa turvalliselta ja tavanomaiselta. Mutta mitä ”normaali” oikeastaan tarkoittaa? Ja mitä oikeasti on turvallinen?
Normaali ei tarkoita tervettä
Lapsuus, joka meistä tuntui normaalilta, oli sitä vain, koska emme tienneet muusta. Siihen tottui, koska lapsi sopeutuu, selviää ja rakentaa todellisuutensa niiden kokemusten varaan, joita hänelle tarjotaan. Mutta normaali ei aina ole hyvää, eikä varsinkaan tervettä.
Aikuisena, kun olemme kauempana lapsuudestamme, muistot alkavat pulpahdella pintaan:
- ”Isä joi aika paljon, joskus löikin.”
- ”Äiti oli usein vihainen, mutta ei puhunut, vain mökötti viikkoja.”
- ”Meillä ei koskaan halattu. Kukaan ei kysynyt, miltä minusta tuntuu.”
- ”Minua arvosteltiin jatkuvasti, enkä koskaan kelvannut.”
Monille nämä muistot alkavat avautua vasta ajan ja etäisyyden myötä. Silloin paljastuu, kuinka moni lapsi on joutunut elämään ”normaalia” lapsuutta, joka ei kuitenkaan tukenut heidän hyvää kehitystään eikä tarjonnut turvaa.
Mitä kaikkea lapsi tarvitsee?
Jokainen lapsi ansaitsee tulla nähdyksi, kuulluksi ja kosketetuksi. Hän tarvitsee lämpimiä katseita, helliä halauksia, hyväksyntää ja tilaa tunteilleen. Lapsen kokemus kehollisesta turvasta ja yhteydestä vanhempaan rakentaa pohjan, jolla hänen koko olemassaolonsa lepää.
Kun turvaa ja hyväksyntää puuttuu, lapsi ei kuitenkaan lakkaa rakastamasta vanhempiaan. Hän lakkaa rakastamasta itseään.
Kohtuuttomat vaatimukset – lapsen ylipärjääminen
Lapsi on selviytyjä. Jos perheessä ei ole tilaa lapsen tunteille tai tarpeille, lapsi kehittää selviytymiskeinoja. Hänestä voi kasvaa ylipärjäävä lapsi, joka oppii huolehtimaan itse itsestään, hoitamaan sisaruksiaan ja tekemään kaikkensa saadakseen vanhemman hyväksynnän – usein tuloksetta.
Tämä ylipärjääminen ei kuitenkaan jää lapsuuteen. Se seuraa aikuisuuteen asti, jolloin ihminen ei enää osaa pyytää apua tai nojata toisiin, vaan kokee pärjäämisen olevan ainoa vaihtoehto. Ja mikä pahinta, hän saattaa tuntea, ettei ole koskaan riittävän hyvä – koska lapsuudessa häntä ei nähty, hyväksytty ja tuettu juuri sellaisena kuin hän oli.
Tunteista rankaisu – tunteiden piilottamisen perintö
”Älä pillitä.”
”Iso mies ei itke.”
”Jos olet vihainen, mene huoneeseesi ja tule takaisin, kun olet rauhoittunut.”
Monet meistä ovat kuulleet tällaisia lauseita. Niiden seurauksena lapsi oppii, että tunteet ovat väärin, niitä ei saa näyttää, eikä niitä kannata edes tuntea. Tämä viesti voi olla suora tai hienovarainen, mutta lapselle se on selvä: ”Jos tunnen, olen vääränlainen.”
Tunteiden piilottaminen ei kuitenkaan tee niistä olemattomia. Tukahdetut tunteet varastoidaan kehoon ja mieleen, ja ne voivat purkautua myöhemmin hallitsemattomalla tavalla. Aikuisuus täyttyy ristiriidasta: haluaisin tuntea, mutta en uskalla.
Kun lapsi otetaan aikuisen rooliin
Erityisen raskas taakka on lapsella, jota kohdellaan vanhemman vertaisena. Kun aikuinen avautuu lapselleen omista huolistaan – parisuhdeongelmista, raha-asioista tai vaikka seksuaalisuudestaan – lapsi joutuu kantamaan jotain, joka ei kuulu hänen harteilleen.
Lapsi ei koskaan ole vastuussa aikuisen hyvinvoinnista. Mutta tällaisessa tilanteessa lapsi oppii pelkäämään, että jos hän ei kanna aikuista, kaikki romahtaa. Tämä vääristää lapsen käsityksen omasta vastuustaan ja turvallisuudestaan.
Vaikenemisen kulttuuri – kun tunteita ei saa nimetä
Monissa perheissä vaikeista asioista vaietaan. Lapselle ei kerrota, miksi ilmapiiri on kireä, miksi vanhemmat riitelevät tai miksi äiti sulkeutuu makuuhuoneeseen tuntikausiksi. Kun lapsi kysyy, hänelle saatetaan sanoa: ”Ei tässä ole mitään hätää. Kaikki on hyvin.”
Lapsi ei usko sanoja. Hän tuntee ilmassa olevan jännitteen, ahdistuksen ja pelon. Jos aikuinen ei nimeä näitä tunteita, lapsi tekee sen itse – usein niin, että hän syyttää itseään.
Lapsuuden kipu ja hyvä rinnakkain
Vaikka lapsuudessa olisi kipua, on tärkeää muistaa, että siellä on usein myös hyvää. Kukaan vanhempi ei ole täydellinen, eikä lapsuus voi olla vailla haasteita. Rakastavissakin perheissä voi olla kipua, mutta rakkaus ei yksin korjaa sitä, mitä lapsi on jäänyt vaille.
On mahdollista nähdä molemmat puolet: lapsuuden rakkaus ja lämpö sekä ne kohdat, joissa jotain jäi puuttumaan. Molemmat ovat totta, ja molempien tunnistaminen on avain oman hyvinvoinnin ja kasvun tukemiseen.
Viisaan lapsen tarina – ja sinun
Lapsi on viisas. Hän näkee ja tuntee enemmän kuin mitä aikuinen uskaltaa myöntää. Lapsuuden kokemusmaailma elää meissä kaikissa aikuisina, ja joskus sen ymmärtäminen vaatii, että pysähdymme katsomaan menneisyyteemme rehellisesti.
Normaali lapsuus ei aina ole terve. Mutta sen tarinan avaaminen voi auttaa meitä luomaan aikuisena elämän, jossa tunteille, turvalle ja yhteydelle on vihdoin tilaa. Lapsuuden haavoista voi kasvaa vahvuus, kunhan ne kohdataan ja ymmärretään.
Sinä olet enemmän kuin lapsuuden kipusi – ja sinussa on myös tilaa parantua.
Jos yhteys itseen puhututtaa ja haluat oppia lisää. Tervetuloa verkkokurssille tutkimaan turvallisia tunnesäätelykeinoja tai Valamoon viikonlopuksi itsesi äärelle.
Lämmöllä, Elena
