”Täytyy pitää kiirettä, että ennättää elää, minulta on mennyt kovin paljon aikaa hukkaan! ” -Tove Jansson
Voi mikä hirvittävä kiire ihmisillä on. Mitä hillitömämpi hoppu meillä on nopeasti joka paikkaan, kehittyä ja kasvaa ja sitä ja tätä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä sitä pysyy paikallaan ja voi vaan odotella ihmettä tulevaksi.
Kehityshistoria
Jokainen tapamme on kehittynyt lapsuuden ja nuoruuden ympäristössä. Meillä ei ole tapoja syntyessämme. Lisäksi on geeniperimä, joka muokkautuu sukupolvi toisensa jälkeen toistetuista malleista, ja kolmantena on oma temperamentti. Jokainen tietää jotain kasvuympäristön merkityksestä, mutta ihan jokainen ei tiedä, että myös se mitä meille EI tapahtunut, on aiheuttanut tai voinut aiheuttaa ongelmia.
Tänä päivänä ymmärretään, että se, ettet saanut syliä tai lohdutusta tai kannattelevaa ja luottamusta vavistavaa katsetta, ovat aiheuttaneet sinulle trauman-kehityksellisen trauman. Sillä LAPSI TARVITSEE HYVÄÄN JA TURVALLISEEN KASVUUN SYLIÄ JA HALIA.
Tänä päivänä ihan mukavasti neuvoloissa jo tutkitaan lapsuuden aikaisia traumoja. I-tyypin traumat todellakin jättävät jälkensä, mutta niin tekevät myös II-tyypin traumat, ne kylvävät tuhoaan enemmän kuin I-tyypin ikinä. Kuitenkin painopiste kiinnitetään järisyttäviin I-tyypin traumoihin kuin II-tyypin ja siihen mitä tapahtui, kuin siihen, mitä ei tapahtunut, vaikka olisi pitänyt tapahtua.
Selviytyjä
Näin lapsi sitten kasvaessaan ympäristössä, jossa asioita tapahtui ja jäi tapahtumatta, loi itselleen selviytymiskuoren. Jokainen omanlaisen, sopivan siihen ympäristöön missä eli. Tämä tapahtui monen kokemuksen ja vaille jäämisen kautta – opetus miten kannattaa olla, että selviää.
Vuosien saatossa selviytymiskeinoista kasvoi tapa olla ja tavat juurtuivat syvälle osaksi minuutta ja käyttäytymisjärjestelmää. Niistä tuli kokemus minästä, minuus, ajatus, että tällainen olen. Vaikka totuus on täysin toinen. Et sinä ole tällainen. Sinä olet jotain ihan muuta sen kuoren alla, joka yllesi on kasvanut selvitäksesi elämästä.
Millainen olit, ennen kuin elämä teki sinusta sellaisen kuin olet?
Siinäpä kysymys, jota moni pohtii ja minkä kanssa tuskailee. Kuka minä olen?
Minä kohtaan näitä itseään etsiviä työssäni päivittäin. Olen itsekin ollut hukassa ja etsinyt itseäni, olin niin hukassa, etten oikein tunne sitä ihmistä joka olin, niin kauas on tultu, niin pitkä taival taitettu. Jollain tavalla teen matkaa varmasti loppuelämäni. Matka on ollut pitkä ja jumalattoman kivinen. Mutta voi maailma, päivääkään en vaihtaisi pois.
Usea kysyy ja tutkii ja pohtii kuka olen, mistä tulen, en tunne itseäni. Alussa tuntuu, että on valmis ihan mihin vaan, jotta olo helpottuisi. Matka alkaa ja asioita alkaa tapahtumaan, ymmärrys itsestä kasvaa ja keinoja karttuu. Toisille hidas ja rauhallinen tahti sopii, he yleensä löytävät nopeiten sen mitä etsivät ja sitten ovat kiireiset, ne joilla on kova kiire valmistua. Edetä. Olla valmis.
On ehkä kuitenkin tärkeä muistaa, että valmiiksi ei tulla, valmiita ei olla, vaikka toisten elämä usein niin helpolta näyttääkin. Yhtä usea kuitenkin toivoo ja odottaa nopeita tuloksia. Ja kamppailee. Kärsii ja kipuilee. Mitä kovempi kiire, sitä kivuliaampi matka. Minä kuuluin kiireisiin, kunnes olin kiirehtinyt niin kauan, että ymmärsin hidastaa. Kuuluin kiireisiin elämässäni ja kuuluin kiireisiin parantumismatkalla, kunnes ymmärsin. Ja sitten hidastin. Ja hidastin. Ja hidastan edelleen.
Toisto
Oi voi kuinka monta kertaa vauva nousee ja kaatuu rähmälleen, nousee ja kaatuu uudelleen, nousee, kaatuu, kunnes oppii.
Kipu
Aivan yhtä monta kertaa ihminen lapsuudessa on toistanut jotain rutiinia ja kaavaa, josta on tullut totta, josta on tullut osa itseä. Joskus oppiminen tapahtuu kerrasta, ”en ikinä enää halua kokea tuota tunnetta”-tyyppisesti. Syntyy hiljainen päätös päässä ja tiedostamattomassa-teen kaikkeni, että vältän pettymyksen, häpeän, arvottomuuden tai muun sielua syövän tunteen. Ja näin, tämä hiljainen päätös alkaa elämään sitten elämäänsä, toteuttamaan itseään. Se alkaa keksimään keinoja ja löytämään väyliä, luikertelemaan ohi paikoista, joissa nämä tunteet voisivat herätä henkiin. Keksimään aina keinon pysyä poissa.
Vauvan askeleet
Kun sitten jokin tapa on opittu, se on piirtynyt kovin syvään ja siitä irrottautuminen ei tapahdu käden käänteessä. Tapaa on tullut elämän varrella toistettua kymmeniä, satoja ja tuhansia kertoja, se vaatii poistuakseenkin aikaa. Kun tavoitteena ja toiveena on muutos, se ei ikinä (näin väitän) tapahdu naps! vain, sormia napsauttamalla, ihmedieetillä, self help-oppaalla tai palkkaamalla huippu valmentaja eikä terapeuttikaan tee työtä puolestasi. Se tapahtuu hiljaa ja hitaasti, toistojen ja turvan kokemuksen kautta. Rauhassa uudeksi ja turvalliseksi rutiiniksi muuttuen, toistojen ja useiden hyvien kokemusten siivittämänä pikkuhiljaa uudeksi osaksi elämää.
Mitä suurempi on tavoite, sitä hankalampi se on tavoittaa. Usein pelko epäonnistumisesta kääntyy esteeksi edes aloittaa. Eihän meistä kukaan syö pitsaakaan kerralla ja kokonaisena, vaan pilkkoo sen osiin, suupaloiksi, pieniksi ja helpoiksi, mukaviksi ja toistettaviksi, matka alkaa taittumaan ja pitsa katoamaan. Ja kun sen mukavan ja pieneksi pilkotun osan toistaa päivittäin, saa usean hyvänolon kokemuksen, joka ruokkii itse itseään ja saa oikein odottamaan uutta tyytyväisyyden hetkeä.
Ja tässä kohdassa piilee usein se suurin vaikeus. Malttamisen vaikeus. Ja toiston taika.
” Älä odota, että olet saavuttanut päämääräsi, ollaksesi tyytyväinen itseesi. Ole ylpeä jokaisesta askeleesta jonka otat matkalla päämäärääsi.”
