On olemassa tuskia, jotka eivät huuda ääneen mutta soivat hiljaa jokaisessa hetkessä. Yksi niistä on riittämättömyyden tunne. Se ei ole vain ajatus, että ”en ole tarpeeksi hyvä” – vaan usein syvempi, ruumiillinen kokemus siitä, että olen yksin, erillinen, ilman juurta tai vastakaikua.
Riittämättömyys ei synny tyhjiössä. Se syntyy suhteessa – tai tarkemmin sanoen, terveiden yhteydellisten suhteiden puutteessa, katkoksissa, katseissa jotka kääntyivät pois, tarpeissa joita ei koskaan sanoitettu tai saatu vastaanotetuksi.
Tämä on jo liiankin kulutettu lause, mutta lisään sen tähän silti.
“Trauma ei ole sitä, mitä meille tapahtuu, vaan sitä, mitä tapahtuu sisällämme sen seurauksena.”
– Gabor Maté
Kehon kieli: riittämättömyys tuntuu ennen kuin sitä ajatellaan
Moni asiakas kuvaa riittämättömyyttä ensin ajatuksena: ”Olen huono”, ”En saa koskaan tehtyä mitään oikein”. Mutta kun katsomme tarkemmin, tunne on ensisijaisesti kehollinen: painoa rinnassa, jännittyneitä hartioita, kylmyyttä raajoissa, halua vetäytyä tai toisaalta jatkuvaa ponnistelua ja ylivireyttä. Kehossa ei ole tilaa hengittää.
Stephen Porgesin polyvagaalisen teorian mukaan yhteyden kokemus syntyy turvallisen hermoston kautta. Jos olemme pitkään eläneet ympäristössä, jossa emme ole kokeneet itseämme nähdyksi tai hyväksytyksi, hermostomme oppii valmiustilan – turvan sijaan se valmistautuu hylkäämiseen.
Kun koemme yhteyttä, tunnemme turvaa, turva on parantumisen lähtökohta.
Riittämättömyys ei katoa yrittämällä tulla paremmaksi
Yksi yhteydettömyyden ansa on jatkuva parantamisen yrittäminen. Jos vain kehityn, laihdun, saan enemmän aikaan, hallitsen tunteeni – ehkä silloin kelpaan. Mutta tämä tie ei tuo yhteyttä, vaan yhä lisää vaatimuksia. Yhteydettömyyttä ei voi paikata suorituksella. Se kutsuu toisenlaista liikettä: hidastumista, pysähtymistä, lupausta katsoa itseään lempeästi, vaikka juuri sillä hetkellä mikään ei tunnu kelvolliselta.
“Compassion is not a relationship between the healer and the wounded. It’s a relationship between equals.”
– Pema Chödrön
Kristin Neffin itsemyötätunnon tutkimus osoittaa, että itsekritiikki ei auta meitä kasvamaan – se johtaa lamaantumiseen, pelkoon ja vetäytymiseen. Myötätuntoinen suhtautuminen omiin puutteisiin sen sijaan aktivoi aivoissa alueita, jotka liittyvät turvaan ja motivaatioon.
Miltä yhteys alkaa rakentua?
Jos riittämättömyys on yhteydettömyyttä, sen hoitamiseen ei tarvita lisää ponnistelua, vaan tilaa tulla kohdatuksi. Tämä voi alkaa:
- katseesta, joka ei arvioi
- kosketuksesta, joka ei vaadi
- kysymyksestä: ”Mitä sinä tarvitset nyt?”
- tilasta, jossa saa sanoa: “Minä en jaksa tänään”, ilman että mikään lakkaa olemasta arvokas
“Yhteys on se, miksi me olemme täällä. Se antaa tarkoituksen ja merkityksen elämällemme.”
– Brené Brown
Käytännön ankkureita
Yhteyden rakentaminen ei tapahdu yhdellä oivalluksella. Se tapahtuu pienillä teoilla, hetki hetkeltä:
- Harjoittele hellävaraista havainnointia: ”Miltä minusta tuntuu, kun en yritä korjata itseäni?”
- Etsi neutraaleja ärsykkeitä: ”Miltä tuntuu nojata tuolia vasten?” tai ”Mitä näen juuri nyt ympärilläni?”
- Anna lupa keskeneräisyyteen: yhteyttä ei rakenneta ehjyydestä vaan aidosta läsnäolosta
Peter Levine muistuttaa, että turvallisuus ei synny sanoista, vaan kokemuksesta kehossa. Jos riittämättömyys on ruumiillinen kokemus, myös toipuminen alkaa kehosta – ei välttämättä sisäänpäin kääntymällä, vaan ulkoapäin rakentamalla: näköhavainnoista, rutiineista, tuesta, rytmistä.
Riittämättömyys ei ole merkki siitä, että jokin sinussa on rikki. Se on merkki siitä, että olet ollut liian pitkään yksin jonkin vaikean tunteen kanssa.
Se on viesti yhteydettömyydestä – ja samalla kutsu yhteyteen.
Et ole yksin.
Voiko riittämättömyydestä päästä eroon?
Riittämättömyys ei ole ikuinen osa identiteettiäsi, vaikka se olisi kulkenut rinnallasi vuosikymmeniä. Se ei ole totuus sinusta – vaan reaktio kokemuksiin, joissa yhteys katkesi. Siksi siitä ei parannuta ”korjaamalla itseään”, vaan rakentamalla uudelleen yhteyttä: itseen, kehoon, toisiin, ja maailmaan, jossa olet turvassa olla juuri sellainen kuin olet.
1. Tunnista tunne – nimeä se
Ensimmäinen askel ei ole muuttaa tunnetta vaan antaa sille nimi: “Tämä on riittämättömyyttä.”
Kun nimeät tunteen, aktivoit aivojen otsalohkoa, joka rauhoittaa limbistä järjestelmää. Se ei poista kipua, mutta antaa sille ääriviivat ja vähentää sen ylivaltaa. Joskus ei ole mitään hajua tunteesta ja riittääkin jos sanoo: Nyt tuntuu pahalle.
Myös Kristin Neff korostaa tietoista läsnäoloa itsemyötätunnon perustana: “Me emme voi vastata kipuun tai tunteeseen myötätuntoisesti, jos emme edes tietoisia, että meihin sattuu.”
2. Kutsu keho mukaan – anna tunteen liikkua
Riittämättömyys ei asu vain ajatuksissa – se on tunnekehossa. Peter Levine muistuttaa, että trauma jää jumiin kehoon, jos sitä ei saada purettua turvallisesti. Lempeä liike, kuten vapaa tanssi, pendulointi (turvallisten ja haastavien tuntemusten välinen heiluriliike), kehonkuunteluharjoitukset ja rauhallinen ääneen hengittäminen voivat antaa tunteelle uuden reitin.
“The body has been designed to move out of trauma if given the opportunity.”
– Peter Levine
3. Itsemyötätunnon harjoittaminen
Itsekritiikki on riittämättömyyden ydinääni. Itsemyötätunto ei ole sen vastakohta, vaan silta siitä pois. Neffin tutkimus osoittaa, että itsemyötätunto ei tee ihmisestä välinpitämätöntä tai laiskaa – vaan kestävää, rohkeaa ja emotionaalisesti joustavaa.
Harjoitus: Kysy itseltäsi vaikeassa hetkessä:
“Mitä sanoisin ystävälleni, jos hän kokisi tämän?”
Ja sitten: “Voisinko sanoa niin myös itselleni – edes kuiskaten?”
4. Turvalliset suhteet – yhteys parantaa sen, minkä yhteydettömyys rikkoi
Riittämättömyyden juuret ovat usein kokemuksessa, että omana itsenään ei tullut nähdyksi tai hyväksytyksi. Siksi toipumisen keskiössä on usein uusi suhdekokemus, jossa voi tulla kohdatuksi haavoittuvana ilman, että rakkaus tai yhteys vaarantuu.
Terapiasuhde, läheinen ystävä, vertaistuki tai syvällinen yhteisö voi toimia uudelleen säätelevänä peilinä, joka auttaa rakentamaan korjaavaa kokemusta: ”Minä riitän, vaikka tunnen näin.”
Anna ajan tehdä tehtävänsä
Riittämättömyyden purkaminen ei tapahdu yhdessä yössä. Se ei katoa yhdellä onnistumisella tai yhdellä oivalluksella. Se vaatii aikaa, toistoa, toivoa – ja lempeyttä itseä kohtaan silloin kun tekee mieli luovuttaa. Hermosto muuttuu kokemuksen kautta – turvalliset kohtaamiset luovat uusia kaistoja aivoihin.
“Empatia on pyhä tila, jossa toisen haavoittuvuus saa olla olemassa ilman kiirettä tai tuomiota.”
Lopuksi: Riittämättömyyden tunteen alta löytyy jotain muuta
Kun hiljennyt kuuntelemaan riittämättömyyden tarinaa, sen alta löytyy usein jotakin aivan muuta: kaipaus, tarve tulla nähdyksi, halu kuulua. Se ei ole häpeällistä. Se on inhimillistä.
Siksi voit kysyä tänään itseltäsi:
“Mitä minussa kaipaa tulla nähdyksi?”
Ja kenties myös:
“Voinko antaa sille tilaa, juuri nyt, tällaisena hetkenä?”
Se riittää. Ja ehkä juuri siinä hetkessä sinä riität.
