MÄ en IKINÄ pääse eroon tästä ahdistuksesta, siis en ikinä!
Tai että:
Mun on pakko päästä eroon tästä, tää on ihan kamalaa. Mä olen niin surkea kun TAAS tää ahdistus tulee!!!
Kuulostaako tutulle?
Uskomus että ahdistuksesta on pakko päästä eroon, pitää kiinni ahdistuksessa… Jos kiinnostuit, jatka lukemista….
Ahdistuksen kehä
Jokainen meistä joka on kokenut syvää ahdistusta tuntee kehän, jota se noudattaa. Paniikkikohtauksen tai voimakkaan ahdistuskohtauksen jälkeen alkaa pelkäämään uutta kohtausta. Mikä tietysti on hyvin ymmärrettävää, sillä paniikkikohtaukset ovat kamalia, jokainen kokenut tietää ja allekirjoittaa. Tuntuu pahimmillaan kuin kuolisi.
Ahdistuksen pelkoon jää helposti jumiin ja alkaa ajattelemaan, että normaali elämä ilman kohtauksia on menetetty kokonaan, niinäkin päivinä kun ahdistaa vähemmän, ahdistunut ajattelee, että kohta se taas tulee kuitenkin. Ja pelko ahdistuksesta (jota siis siinä hetkessä EI ole) aiheuttaa sen että alkaa ahdistamaan.
Ihan kamalaa, mitä jos se taas tulee, mitä jos saan paniikkikohtauksen? Jos menetän täysin itseni hallinnan?
Ja tadaa…. ihminen alkaa tarkkailemaan itseään, kokemuksiaan, tuntemuksiaan. Vähän niin kuin skannailemaan, että löytyisikö jotain tuttuja merkkejä, samoja kuin viimeksi??…. rintaa puristaa, mahaan koskee, kurkussa on pala….Ja yllätys, aika äkkiä niitä alkaa ilmaantumaan.
Kuulostaa tutulle??
Itse muistan tämän kehän kuin eilisen. Jokainen sydämen syke, puristus rinnassa, pallean kiristys oli varma merkki.. Eikä siinä sitten mennyt kovin kauaa, kun jo olikin aika huono olo ja puristava, jumittava ahdistus oli hiippaillut kylään.
Ja ainoa asia mitä toivoin ja moni toivoo, että kunhan tämä vain loppuisi, ettei ikinä tarvitsisi enää sietää ahdistusta. Mutta tämä on vain omiaan lisäämään ahdistusta ja kierrettä..
Ahdistuksesta ei pääse eroon
Inhottava sanoa, mutta näin se on. Ahdistus on normaali ihmisen elämään kuuluva tunne. Ihminen tarvitsee ahdistusta lähteäkseen liikkeelle ja pysyäkseen poissa vaaroista. Ahdistus on tunne, joka pitää meidät hereillä ja valppaana.
Ahdistus on itseasiassa ihana tunne, kun omaa ahdistustaan oppii kuuntelemaan. Tämä ei varmasti monen mielestä kuulosta kovin viisaalle, mutta minä esimerkiksi pelkäsin niin paljon ahdistusta, että juoksin sitä pakoon tekemällä elämässäni valtavasti asioita, jotka eivät pelkästään lisänneet ahdistusta, vaan loivat sitä lisää ja lisää.
Kun sitten opin elämään sen kanssa, a vot, ahdistuksen herätessä pohdin lietsomisen tai pakoon pääsemisen sijaan, että mikä tähän johti, toiminko itseäni ja arvojani vastaan, toimiko joku muu? Tapahtuuko jotain sellaista, mikä on vastoin arvomaailmaani tai rikkoo perustarpeitani. Rikkooko jokin sisintäni? Uhkaako jokin minua oikeasti? Ja uskomatonta, koska olemattomat pelot ovat harjoittelun myötä kadonneet, ahdistus kertoo nykyään aivan oikeaa kieltä.
Kun joku loukkaa, satuttaa tai toimii niin, että se on vastoin minua ja arvojani, ahdistus ohjaa minua oikeaan suuntaan, tekemään hyviä ja terveitä valintoja, jotka ennen olisin ohittanut olan kohautuksella ja jatkanut elämäni sabotointia.
Eli ahdistus on tärkeää! Mutta ei niin, että se jää jumiin meihin, koska silloin sen toiminta kääntyy vastakkaiseksi ja heikentää elinvoimaamme, kun sen tarkoitus on liikuttaa.
Pyrkimys eroon ahdistuksesta pitää jumissa
Jos vain voisi uskoa, että todellisuudessa se, että sallii ahdistuksen vapauttaa siitä, eikä päinvastoin, olisi vapauden avaimet kädessä.
Ahdistusta ahdistuksesta. Eli, mitä vastustamme, se pysyy paikallaan ja varmasti.
Usein niinä hieman helpompina päivinä, voi olla että ajattelee jatkuvasti milloin SE palaa, tai että tämähän on aivan liian hyvää ollakseen totta. Tai ehkä nauttii täysin siemauksin ihanista ahdistuksettomista päivistä ja kun SE palaa (niinhän kaikille käy) on maansa myynyt. Hirveä takapakki ja pettymys, no niin, arvasin, en ollut päässyt tästä eroon…
Mitä sitten voi tehdä?
Aika uskomatonta, mutta avain onneen on, että alkaa uskomaan, että ahdistuksesta ei voi, eikä kannata pyrkiä eroon, vaan sen kanssa on hyvä oppia elämään.
Usko minua, elän sitä: ahdistuksen kanssa voi elää ja toimia rintarinnan hyvässä ja terveellisessä yhteistyössä.
Voisitko muistella menneisyyttäsi hiukan, aikaa kun et ollut NIIN ahdistunut? Sielläkin oli tilanteita, kun ahdisti. Muistele kenen kanssa olit silloin tai mitä teit? Ahdistus ohjasi sinua aikana, jolloin elämäsi oli muuten ihan ok, se heräsi tilanteissa, jotka eivät olleet ihan ok.
Saatko kiinni ahdistuksen terveestä luonnosta? Eli ahdistukseen voi luoda takaisin sellaisen suhteen, joka vahvistaa taas hyvinvointiasi ja auttaa sinua.
Hyväksy
Valtava määrä ihmisiä on päässyt juttuun liekkeihin leimahtaneen ahdistuksensa kanssa, minä mukaan lukien.
Se vaatii vain luottamusta siihen, että harjoittelu OIKEASTI auttaa. Minulla kesti vuosia ja vuosia harjoitella, mutta silti se onnistui ja siksi onnistua voit sinäkin.
Ahdistus jumittuu, kun vastustamme sitä ja emme käsittele tunnetta, kun toivomme, että sitä ei olisi. Kun lopulta lopetamme taistelun ja siirrymme hyväksynnän tilaan – vapaudumme siitä.
”Tee se mitä pelkäät, niin tulet siksi mikä olet” Tommy Hellsten on viisaasti sanonut ja sopii tähän kuin nakutettu.
Olisiko siis aika lopettaa taistelu?
Apua nyt ahdistaa, en saa ahdistua, olen huono kun ahdistun, taas ahdistun vaikka olen jo harjoitellut, ihan hirveää….jne
Tästä nousee vihaa itseä kohtaan, häpeää koetusta, ärsytystä, surua – miksi tää ei lopu ikinä, syyllisyyttä, oon huono/säälittävä/tuomittu elämään näin.
Ja tämä lisää ahdistusta.
Mitä jos vain lopettaisi taistelun. Sanoisi itselleen kädet ahdistuneen kehonosan päällä lempeästi tukien, että nyt ahdistaa ja tämä on ihan kamalaa, mutta tule, ole siinä nyt sitten – hyväksyisi tunteen?
Näin se pääsisi pikkuhiljaa hellittämään. Kun ahdistus (mikä tahansa tunne) saa vapaasti liikkua, se ei kestä niin kauan. Sen on helpompi olla ja näin käy myös tunteen kantajalle, alkaa olla helpompi hengittää.
Aivan yksinkertaista ja samalla niin julmetun vaikeaa. Kuitenkin TÄYSIN MAHDOLLISTA. ALLEKIRJOITAN KOKEMUKSEN SYVÄLLÄ RINTA ÄÄNELLÄ JOKA IKISEN SANAN.
Ajanvaraus, kun kaipaat tukea.
